Hormonit olisi tarkoitus jättää ensi viikolla. Jännittää.

Jännittää, miten nopeasti kivut tulevat, jännittää, tulevatko ovulaatiot oikein, en tiedä montako kiertoa jaksan, en tiedä mistään mitään. 

Yritän olla kaikesta kropassa tapahtuvasta ajan tasalla. Ovis- ja raskaustestejä on varattuna, no, aika monta. Kalliimpi hormonivalmiste loppuu kesken jo tiistaina, en viitsinyt ostaa enää lisää parin päivän suunnittelun vuoksi. Tosin en tiedä, miten paljon järkeä on edes pelata hormonien lopettamista suhteessa odotettuihin kuukautisiin, koska hitostako voin tietää, osuvatko ne kuitenkaan viikonlopulle tai tuleeko oikea ovulaatio ennen vuotoa, kuten pitäisi. Oletuksilla voi pelata, mutta mitään muuta ei tässä vaiheessa ole. Tikkuun pissitään ja katsotaan, saisiko kaiken osumaan kerrasta ensimmäiseen ovikseen.

Kipu on tosi kuumottava juttu. Mennyt viikko on ollut aika kipuisa, joten nyt jännittää, miten ensi viikko menee. Tai viikot siitä eteenpäin. Ajoitus kaikkiaan asettaa kovat paineet. Haluan tätä, samaan aikaan tuntuu että sauma on heikoin mahdollinen taloudellisesta näkökulmasta. Mies on samaa mieltä. Mutta realiteetit sairauden kanssa ovat juuri se, mitä ne ovat. 

Huolehtiminen ei tietysti auta. Tai auttaa, mutta liika huolehtiminen vain syö sekä naista että miestä. Kai täällä jotenkin silti yritetään pärjätä. Samaan aikaan tuntuu pahalta ja hyvältä. Onko tämä normaalia?

Ympärillä on nyt paljon raskauksia. Ne ilahduttavat.