Pahoittelen päivitystaukoa. Paljon on tapahtunut ja voimat olleet niin vähissä, etten ole jaksanut juuri edes puhua kivustani ja ahdistuksestani.

Kulunutta viikkoa edeltävällä viikolla päädyin keskiviikkoyönä päivystyksen kautta taas vuodeosastolle. Aiheesta puhuminen on niin uuvuttavaa, että tässä tiivistetty versio: makasin osastolla, väittelin lääkärien kanssa siitä sattuuko vai ei, onko kipu oikeaa vai ei, toimiiko Primolut vai ei ja onko suolikipuni masennuksesta johtuvaa vai ei. Valtavien särkylääkemäärien jälkeen kotiuduin perjantaina surullisena ja ahdistuneena, sillä myös osaston psykologi kävi jututtamassa lääkärien pyynnöstä. Jäi tunne, etten saanut apua ja sain myös kuulla ettei apua olisi olemassa tahi tarjolla.

Tällä viikolla sain asioita sentään keskusteltua puhelimessa toisen osastolla olleen lääkärin kanssa siihen kuosiin, että magneettikuvaus on ensi viikolla rauhoittavilla lääkkeillä tuettuna ja saan huomenna käydä kokeilemassa magneettikonetta edeltävästi. Myös hoitoni tullaan ehkä ottamaan nyt vakavammin, sillä minkään psykologisen stressitekijän laukaisemasta kivusta tosiaan ei ole kysymys. Suolioirehtiminen on jatkunut osastolta asti samaan malliin ja lamaannuttavia kipuja on päivittäin.

Ahdistus lauennee nyt vähitellen. Tilanne kivun kanssa oli eskaloitunut nopeasti pahaksi ja mielialani muuttunut samaa tahtia. Pahimpina hetkinä seisoin vain paikallani tietämättä mitä teen ja itkin, kun en kokenut mitään kontrollin tunnetta edes omassa kodissani. Kotitöitäkään en kyennyt tekemään ja kaikki tuntui turhalta. Välillä en tiennyt mitä oikein tunnen ja miksi. Olo on niiltä osin helpottumaan päin vähäisen toivon tunteen ansiosta.

Kaipaan liikuntaa kauheasti. Jos kävelen tai pyöräilen, saan palkkioksi kivut. Haluaisin vain ottaa kaiken irti aurinkoisista ilmoista ja elää edes vähän kuten ikäiseni kuuluisi, eikä istua sisällä kuin jokin invalidisoitunut eläkeläinen. Ennen kaikkea, haluaisin vain jatkaa opiskelua elokuussa.

Väsyneenä, ei ihan kaikkea toivoaan menettäneenä,

Epione